Tohinalla tihkusateessa ja marraskuun hämärässä taidemuseolle, tutut naamat aulassa ja sitten villiintymään Reppuun. Kahdessa tunnissa saatiin paljon selkeyttä kaaokseen – kiitos kellokallen. Viisi minuuttia on yllättävän pitkä aika, kun tanssitaan ryhmässä improvisoiden.

Laitoin nenän ja Roosa-Nannyn pannan päähän loppuimprossa, ja se alkoi vaikuttaa heti liikkumiseen ja kontaktiin. Roosa-Nanny on eri kuin Päivi, käyttäytyy eri tavalla ja tanssii eri tavalla. Aina se huomio hämmästyttää, vaikka ilmiö on tuttu vuosien ajalta. Vaikkei ollut edes oikeita vaatteita eikä maskia tms. Punaisen nenän ihme toimii näinkin päin.

Saa nähdä, mitä tästä tulee. Minä teen, mitä minulle annetaan, ja sitten seuraan flow’ta. Kokonaisuudesta tulee varmasti mielenkiintoinen ja toimii jo nyt ja tässä ryhmässä, vaikkei yleisöä niin saataisikaan. Hieno olla mukana esteettömyysjutuissa, kun liippaa vähän omaakin perheyhteisöä ja kun jotenkin asia on joskus pyörinyt ennestäänkin päässä (esim. pyörätuolitanssi). Itse asiassa nyt hoksaan, että hoivakodissa olen jo harrastanut tanssia silkkinauhan välityksellä pyörätuolissa istuvien kanssa! Määhän on jo pro!

Vielä on hässäkkää päässä: mitä tästä tulee, miten onnistuu. Mutta onneksi jollain muulla on näkemys ja kädessä hanskat, joilla maalata tämä villiys konkretiaksi.

Päivi Kangasniemi